Sekunti, sadasosa, poliittinen muisti. Minkähän vuoksi hallituksen ulkopuoliset tahot ovat niin kiivaasti yrittäneet estää hallitusta ajamasta härkäpäistä pienituloisten ja ostovoiman kurjistuspolitiikkaansa, kun porukka kerran halusi perusoikeat SSS-miehet valtaan? Ne ovat kuulkaas vaaliuurnat, joilla asiat ratkotaan. Se kannattaa muistaa, ensi eduskuntavaalien aikaan.

Sopiikin kysyä, kuinkahan kauan seuraavia vaaleja pitää odottaa? Kauhuskenaariohan on, että niitä odotetaan kiltisti vaalikauden loppuun. Ja tässä välissä sovitellaan, tehdään maltillisia palkkaratkaisuja, kaikki osallistuvat vähän, vaikkeivät ihan tiedä mihin, ja osa on sulkenut silmänsä siltä, että jotkut ovat kuitenkin joutuneet kärsimään. Niinpä maamme on kevään 2019 lähestyessä tilanteessa, jossa työttömyys ehkä onkin hellittänyt, ei siis hallituksen ja kansanedustajien toimin, vaan muiden kannettua vastuuta. Tilanne näyttää kohtuulliselta. Ja pim!, koska maailman lyhin aikayksikkö on (suomalainen) poliittinen muisti, perusoikeisto kääntää puheensa siihen malliin, että taas vaalikarja syö kiltisti heidän tarjoilemaansa apetta.

Palkansaajajärjestöjen mielenilmaus 18.9.2015 oli omalta osaltaan osoitus siitä, että iso osa suomalaisista on sitä mieltä, että hallitus ja hallituspuolueiden kansanedustajat eivät osaa. Kun hallitus ei osaa, se pitää vaihtaa, huusi joku torilla. Mutta meillä käy niin, että muut tahot alkavat suunnitella järkevämpiä keinoja säästää. Vaikka ehkä ei niin tarvitsisikaan.

Hallituksen pakkolakeihin ja muihin ideoihin liittyen, kukaan ei vieläkään ole kertonut minulle, miten vienti saadaan vetämään ottamalla kätilön vuosituloista kolme tonnia pois. Viittaan toistaiseksi parhaaseen näkemääni keskusteluun asian tiimoilta, Jan Anderssonin A-talkiin 17.9. Toistaiseksi parhaaseen, vaikka ei siinäkään vastausta kysymykseen saatu. Muistutti sekin vain siitä, että tämän kaiken älämölön alettua kukaan ei aluksi puhunut mitään kallispalkkaisten osuudesta, mutta sitten kerrottiin, että kyllä hyvätuloisetkin tulevat mukaan. Ja juuri Timo Soini (ps.) sai kertoa sen kameroille. Että nekin ”osallistuvat”, joiden bruttotulot ovat noin 6 400 euroa kuukaudessa. Siis noin 80 000 euroa vuodessa. Soini puhui tosin verotettavista tuloista, eli vaikutti siltä, että ”jo” reilut 72 000 vuodessa ansaitsevat osallistuvat. Sallimus nauraa.

Tätä soppaa on nyt hämmennetty niin, että ei tässä jaksa mukana pysyä. Ja kohta kiehutaan uusien avausten ympärillä. Tosin aina vähintään Juhana Vartiainen (kok.) jaksaa muistuttaa, että ansiosidonnaista päivärahaa kannattaa leikata. Vaikka se, samoin kuin muista pienistä tuloista leikkaaminen, vie sen ostovoiman, jonka varassa Suomen talous pitkälti lepää.

Olen myös miettinyt, mikä on se liima, joka pitää hallituksemme kasassa? Valtiovarainministerin (kok.) puolue pitää puheissaan kiinni avoimuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Ulkoministeri (ps.) sanoo, että on turhaa lähettää turvapaikanhakijoita maahan, jonne he eivät ole maan hallituksen puolesta tervetulleita. Pääministeri (kesk.) – no, ainakin antaa, ja varmaankin korvauksetta, talonsa turvapaikanhakijoiden käyttöön.

Olisiko kyse vallanhalusta? Soini on sentään avoimesti sanonut, että hänen tavoitteensa on ollut pitää punavihreät pois hallituksesta. Pääministerin salkun avaimia hän ei saanut, mutta ulkoministeriys on riittänyt tavoitteeseen pääsemiseen.

Tuntui niin hassulta kuulla Ylen radiouutisista ennen Britannian Labour-puolueen puheenjohtajan vaalia, että siellä äänestäjät kaipasivat johtoon ihmistä, jota ohjaavat periaatteet, ei pelkkä halu tulla valituksi pääministeriksi.

Tällaisen ihmisen äänestäjät näkivät Jeremy Corbynissa. Hän tuli valituksi.