Koronavirus Covid-19:n leviämistä kannattaa taatusti rajoittaa, mutta onko oikein eristää vanhukset niin, että karanteenimaisten olosuhteiden myötä kyky elää on lopullisesti menetetty yhteiskunnan vaatiessa, että hengissä on pysyttävä?

Äitimme on ollut jo yli kymmenen vuotta puhekyvytön massiivisen aivoinfarktin myötä, liikuntakyky ja ymmärryskin ovat vuosien saatossa heikentyneet, onhan ikääkin jo 86 vuotta. Henkireikiä ovat olleet käynnit afasiapotilaiden päivätoiminnassa upean Afasiakeskuksen hellässä huomassa ja asuintalossa järjestetyssä viikottaisessa kerhotoiminnassa. Pari läheistä ystävää jaksaa vielä käydä säännöllisesti, meidän, lastensa, lisäksi.

Nyt loppuu kaikki, afasiakerhot ilmoitetusti vähintään reiluksi kuukaudeksi, talossa pidetty vanhuskerho koko kevääksi. Suositus on, että vanhus ei tapaisi ketään.

Äidille jää mahdollisuus jäädä makaamaan vuoteeseensa kattoon katsellen, sitä hän tekee jo nyt aivan liikaa. Joskus hän osaa avata television, tai kotihoito sen avaa.

Ylen erikoislähetyksessä kansliapäällikkö kannusti muistamaan näitä yli 70-vuotiaita, joiden on käsketty eristäytyä, puhelimitse, postikorteilla tai videotervehdyksin.

Jos äidillämme ei ole mitään näistä säännöllisistä aktiiviteeteista, hän ei tule osanneeksi mennä postilaatikolle katsomaan, onko korttia tullut. Hän ei oikein osaa enää vastata puhelimeen. Videotervehdyksiin ei ole laitteistoa, ei osaamista sellaista käyttää. Pieni realismi olisi paikallaan, kun keskusteluun nousevat vanhojen ihmisten aidot mahdollisuudet olla ja toimia.

Minä aion käydä äidillä: viemässä ruokaa, seurustelemassa, jumppauttamassa, sillä muuten hänestä ei parin-kolmen kuukauden kuluttua ole enää edes kävelijäksi. Hengittäisi hän ehkä kyllä, mutta mitä itua siinä on?

Olen jo aiemmin halunnut kirjoittaa siitä, kuinka Helsinki tuomitsee vanhuksensa yksinäisyyteen, mutta tässä on töiden ja äidin hoidon ohella ollut hieman huonosti aikaa keskustella. Totuus on kuitenkin se, että esimerkiksi kotihoidolla ei useinkaan ole aikaa kuin antaa yksinäiselle vanhukselle ruoka. Vanha ihminen jää syömään yksin, likaiset astiat jäävät pöytään odottamaan seuraavaa kotihoidon käyntiä. Vanhus palaa pöydästä vuoteeseen, vaippa imee tarpeeksi, jos päälle puettu suoja on tarpeeksi iso. Jos ei, märkiä petivaatteita pesevät omaiset joskus illalla, kun ovat matkalla töistä kotiin ehtineet käymään läheisensä luona.

Kotihoidon ei pitäisi olla niiden apu, jotka eivät selviä perustoiminnoista. Se voi olla tilapäinen apu sairaalajakson jälkeen tai mahdollinen tuki lääkehoidossa, ei vaihtoehto hoitopaikalle.

Vanhainkotipaikka taas täytyisi saada siinä vaiheessa, kun ihminen vielä voi nauttia toisten seurasta, osallistua hoivapaikan pieniin askareisiin ja yhteisiin menoihin. Tämä olisi sitä välimallin hoitoa, joka meiltä vallan puuttuu, siis ainakin Helsingissä. Sellaisesta esimerkiksi äitimme, joka on todella sosiaalinen ihminen, mutta jonka kommunikaatiokyvyt aivohalvaus pitkälti vei, olisi näinä vuosina saanut paljon iloa. Tiedottomien pakettien syöttöhoitosäilytyslaitokset ovat asia erikseen, mutta linjana näyttää olevan se, että kotona yksin niin kauan, kunnes paketti on aika siirtää säilytykseen.

Kuka aikoo estää minua menemästä äidille viemään ruokaa ja seurustelemaan? Kuka puuttuu siihen ja miten, jos vien äidin ulos näkemään ihmisiä ja aurinkoa. Ja miksi? Joudun ilman muuta epämukavuusalueelleni tässä, sillä aika on kortilla muutenkin, mutta en voi antaa äidin jäädä vain katselemaan kattoon.