Koronasuojelu ei näytä perustellulta tilastojen valossa. Politiikan tutkijoille ja talous- ja yhteiskuntatieteilijöille on tarjolla varsinainen aarre, kun vertailtavaksi tulevat Suomen ja Ruotsin linjaukset koronaepidemiaan suhtautumisessa. Kuolemanpelko pilaa Suomessa etenkin vahusten elämän.

Lienee parasta sanoa heti alkuun, että hallituskokoonpano on mielestäni varsin kannatettava ja ajattelen, että moni ministeri on nainen ja mies paikallaan. Hallitus halusi viedä maata hyvään suuntaan. Suhtautumisessa koronavirusepidemiaan hallitus on kuitenkin mielestäni perusteettomalla linjalla.

Tilanne Helsingin Sanomien mukaan 28.3.2020 noin kello 11, jolloin takana on yli viikko ”supereristystä”, baarit ja ravintolat ovat sulkeneet ovensa, ihmisiä ei liiku juuri kaupungilla, Uudenmaan rajan yli siirtymistä on voimakkaasti rajoitettu poliisin ja puolustusvoimien valvoessa tiesuluilla: Suomessa on 1 165 havaittua tartuntaa, 7 kuollutta. Ruotsissa 3 069 tartuntaa, 105 kuollutta. Ruotsissa ei suuria rajoituksia, paitsi että Suomi on sulkenut rajan Tornion ja Haaparannan välissä.

Tilastokeskuksen monin tavoin kiinnostava artikkeli helmikuun lopulta antaa tilanteeseen perspektiiviä, yllättävääkin.

Kausi-influenssaan kuoli Suomessa vuonna 2018 yli 400 ihmistä. Siis kaksi vuotta sitten kausi-influenssaan kuoli meillä yli 400 ihmistä. Muistatko uutisia aiheesta? Pitikö baarien sulkea ovensa? Eikö mökille saanut mennä?

Artikkeli ei mainitse, kuinka moni kuolemantapauksista oli Uudellamaalla, enkä alkanut tietoa kaivella. Kaupunkilaisjärjellä arvioituna tapauksia on kuitenkin eniten siellä, missä on eniten ihmisiä.

Historiallisesti katsoen tuokin määrä on vähäinen. Espanjantauti tappoi Suomessa ehkä noin 20 000, joskin sisällissotakin otti osansa. Vuonna 1936, kun äitini oli kolmevuotias, influenssaan kuoli tilastojen mukaan yli 1 700 ihmistä. Vuosina 1956-58 riehunut ”aasialainen”, tilastoidun ajanjakson ensimmäinen pandemia, tappoi 1 800 ihmistä. Suurin osa kuolemista osui vuodelle 1957, jolloin veljeni syntyi. Vanhempi siskoni syntyi 1958.

SVT:n artikkeli kertoo, että Ruotsissa on tällä kaudella todettu niin sanottuja kausi-influenssatapauksia suunnilleen 7 000. Kaudella 2017-18 sairastuneita oli reilut 20 000. Silloin Ruotsissa kuoli kausi-influenssaan 1 012 ihmistä. Tällä kaudella Ruotsissa oli viitatun artikkelin ilmestyessä kuollut kausi-influenssaan 65 ihmistä. Ja koronaan siis nyt HS:n mukaan 105.

Liekö näissä luvuissa taustaa Ruotsin korona-linjalle? Kuolema on osa elämää.

Arvokeskustelun arvot

Kun suomalaisissa koronaan liittyvissä ajankohtaiskeskusteluissa on sivuttu arvoja, on esiin noussut asetelma talous ja elämä. Voiko edes verrata taloudellisia menetyksiä ja ihmishenkien menetyksiä, ovat puhujat kyselleet.

Pitäisikö kysyä, miksi kuolema pitää lukita pois elämästä pakokauhun vallassa – siis jo tilanteessa, jossa viikatemies ei vielä edes ole pahemmin päässyt riehumaan niinsanottua ylikuolleisuutta lisäten?

Kuolemanpelko on jo tätä nykyä vienyt Suomen vanhusväestöltä elämän. Ystäväni, joka on korkeassa asemassa erään suomalaiskaupungin sosiaalitoimessa, totesi, että 200 miljoonan sotemenoista 100 miljoonaa menee erikoissairaanhoitoon, kun elämää pidetään paljon yllä myös tilanteissa, joissa elämän edellytyksiä ei oikeastaan ole. Esimerkiksi voi ottaa vaikka ajatuksen kymmenestä vuodesta petipotilaana pitkäaikaisosastolla ruokittavana. Onko se elämää?

Kuulin väitteen, että 1970-luvulla kunnallinen kotipalvelu nosti mökinmummon perunat, jotta mummo sai ruokaa. Silloin Suomessa oli vaurautta hoitaa vanhuksia hyvin, tai ainakin inhimillisesti. Nyt niin ei ole, vaikka tyhmempi voisi BKT-tilaston valossa luulla toisin. Ja vaikka tilastotulkinta on maallikolle vaikeaa, voi todeta, että kyllä sitä vaurautta pitäisi nytkin siihen piisata.

Mutta sotemenoista ei enää riitä vanhusten kotipalveluun tai laajemmin vanhuspalveluihin, vaan lähinnä kotisairaanhoitoon. Se taas ei takaa hyvää vanhuutta. Niin kauan kuin jalat kantavat, tai vaikka sitten pyörätuolillakin, vanhankin ihmisen pitää päästä ihmisten ilmoille, hänellä pitää olla tekemistä, osallisuutta. Sitä nykyinen hyvinvointivaltiomme ei tarjoa. Ja nyt, kun vallalla on epidemia, yhteiskunta on päättänyt suojella vanhukset loppuun, jossa he ihmettelevät, miksi vähäisetkin ilonaiheet on viety, missä ovat läheiset ihmiset. Se toki edistää lopun saapumista, kuten jo aiemmin totesin kysyessäni koronasta.

Jos Ruotsi pitää kiinni linjastaan eikä ryhdy massiivisiin rajoitustoimiin, on todella kiinnostavaa seurata, mitä siellä tapahtuu. Jos kuolleita on vaikkapa kaksinkertainen määrä kauden 2017-2018 kausi-influenssaan verrattuna eli pari tuhatta ihmistä, syntyykö keskustelua uhrin suuruudesta? Eli siitä, kannattiko talous pitää varsin hyvin tolpillaan ja ihmiset kiinni elämänsyrjässä, vaikka kuolleisuus lisääntyi. Vai syntyykö keskustelu vasta jos kuolleisuus on viisinkertainen? Tai? Ja miten sitten keskustellaan – uhreja kun tulee myös rajoituslinjalla. Me suomalaiset tiedämme hyvin, millaisen uhrin 1990-luvun lama, talousvaikeudet ja epätoivo, vaativat.

Keskustelua käyvät sitten toivottavasti politiikan tutkijat ja talous- ja yhteiskuntatieteilijät myös meillä Suomessa. Joskin keskustelu pitäisi ehkä aloittaa jo aiemmin, jotta uhrista ei tulisi kestämättömän iso.